Saduista sanottua
Sadun sankari lähtee vaeltamaan saadakseen tietää mitä vuorten takana tapahtuu. Hän yrittää päästä selville pelon luonteesta, sillä hän tajuaa hämärästi, että pelon valtakunta on hänen oman maailmansa rajoilla ja että etäistä taivaanrantaa varjostaa aina pelottava usva. Mutta hän tietää, että ihmisen on kohdattava myös pelottavat, etäiset seudut. Vasta sitten hänellä on mahdollisuus saavuttaa todelliset mittansa. On lähdettävä, että voi palata takaisin viisaana kuninkaana, minänsä hallitsijana.
-- Hannele Huovi teoksessa Lapsuuden rajamaat
Ikivanhojen kansansatujen salaviisaus piileekin juuri siinä, että pienin, heikoin ja avuttomin sittenkin selviää, jopa voittaa vahvempansa. Näin rohkaisee ja lohduttaa satu lasta. Kun hän samastaa itsensä sadun tai lastenkirjan sankariin hän kokee saman: pärjäsin sittenkin!
-- Marjatta Kurenniemi teoksessa Sadun avara maailma
Kaikki on satua.
-- Novalis (Tie satulinnaan -kokoelman alusta)
Satu on itsestään selvä, kirkas, kuulakas ja virvoittava kuin ilma.
-- Adalbert Stifter (Tie satulinnaan -kokoelman alusta)
Sadun voi elämänsä aikana lukea kaksi kertaa ja kahdella tavalla. Ensin sellaisenaan - kuin lapsi - uskoen vilpittömästi, että sen eloisa ja monivivahteinen maailma kaikkine tapahtumineen on totta, ja sitten - paljon, paljon myöhemmin - täysin tietoisena siitä, että se on pelkkää kuvitelmaa.
-- Stefan Zweig (Tie satulinnaan -kokoelman alusta)
- Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista. Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.
- Satusilmät!
- Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, mitä olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. - Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen...
- Enkelikö?
- Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. <...>
- Mitä itse olet nähnyt?
- Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. - Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.-- Anni Swan (Pikkupappilassa, s. 76-77)
Puukaupungin Kirjakauppakatu oli vilkas ja leveä, ja suurin kirjakauppa oli ison tammitalon alakerroksessa. Se oli täpötäynnä mielenkiintoisia kirjoja, ja ihmeellisintä oli, että jos otit pöydältä kirjan ja avasit sen, hypähtivät kertomuksen henkilöt keskustelemaan kanssasi.
Perhostyttö kuunteli, miten Lumikki-prinsessa kertoi kääpiöistä, ja kääpiöt juosta piipersivät pitkin myymäläpöytää ja vihelsivät ja lauloivat ihan samalla tavalla kuin elokuvissa. Tuhkimo tanssi lasikengissään keskilattialle, ja prinsessa Ruusunen tuli nukkumaan kirjakauppiaan nojatuoliin.
Poliisi löysi hyllystä paksun, juhlallisen näköisen kirjan, siinä oli vanhoja kreikkalaisia satuja.
- Tämä näyttää hauskalta, hän sanoi. - Minä en ole lukenut näitä tarinoita sen jälkeen kun pääsin koulusta.
- Niin, sanoi kirjakauppias, lystikäs partaniekka setä, jolla oli tuuheat kulmakarvat ja pöllön näköiset kasvot ja iloiset silmät. - Niin sitä unohtuu olemaan aikuinen. Uskallatkohan sinä nytkään avata sitä?-- Aila Nissinen (Perhostyttö ja Poliisi)
Minulle tämä lampun henki edustaa metafyysisesti ja mystisesti vetoavaa elementtiä. En kovin helposti kykene lukemään ääneen Tuhannen ja yhden yön satuja muille. Tempaudun yhä, vanhana miehenä, niin perusteellisesti niiden lumoihin, että ääneni alkaa väristä, ja ihastuksen kyyneleet nousevat silmiini. Mutta lampun henki on enemmän kuin osa satua. Se on ihmisen toiveiden kangastus. Abstraktissa tasossa se tyydyttää samoja tarpeita kuin kansallisen uhon tarpeita tyydyttää Lasse Virenin tai Matti Nykäsen olympiavoitto.
-- M.A. Numminen teoksessa Lapsuuden rajamaat, WSOY, 1990
3.10.1953
Eiköhän ole niin, että kaikkein syvin nerous on sittenkin kovin lapsenmielistä. Tulin näihin mietteisiin lukiessani H. C. Andersenin aivan merkillisiä, jumalaisen nerokkaita satuja. Yksinkertaisuus ja selvyys, kauneus ja lämpö - ne ovat niille tunnusomaisia. Ne ovat vertauskuvallisia luonnollisesti ja siksi niistä aikaihminenkin ei vain nauti vaan myös oppii paljon. Jokin tällainen perhosen huomautus: "Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, ne seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa." Tai sadusta Ruma ankanpoikanen syvä elämänviisaus: "Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarhassa, kunhan vain on ollut joutsenen munassa." Minulle avartuu uusi maailma, kun löydän uudestaan lapsuuden ja sadut.-- Pentti Saarikoski: Nuoruuden päiväkirjat.
Olen tehnyt muitakin kuvituksia juuri Anderseniin, olen aina pitänyt paljon Andersenista, se on minun lapsuuteni sellainen hyvä haltia, luin silloin kaikki nämä sadut, ja Pieni merenneito on yksi niistä joista pidän. Ja Peukalo-Liisa. Kun Andersenissa on se, että sitä voi lukea aikuisenakin. Hänen kirjoillaan ei ole rajoja, ja se myös viehättää. Työssä jonka tein Peukalo-Liisaan vuonna 1988 on jo toisia sävyjä kuin Villijoutsenissa, muutenkin olen tullut tummista sävyistä vaaleampiin. Ehkä se on jonkinlaista muutosta, tiettyä valoon päin kulkemista. Peukalo-Liisa on liikuttava pieni tyttö, joka räpeltää tuolla maailmassa, ja hän vaatii näitä svvyjä.
-- Kaarina Kaila teoksessa: Kaarina Kaila, taiteilija
Salaviisas kansansatu kertoo tytöstä, joka kasvatettin tynnyrissä. Kun hän sitten joutui maailmalle, hänen tietysti kävi huonosti. Tynnyrissä kasvaa tynnyrinmuotoisia ihmisiä. Elin tai aisti, jota ei käytetä, kuihtuu ja surkastuu, muuttuu käyttökelvottomaksi. Niin käy myös mielikuvituksen, ellei sitä käytetä ja harjoiteta, ellei sitä ruokita ja anneta sille virikkeitä. Jos kiellämme lapselta sadun ja mielikuvituksen maailman, riistämme häneltä jotain yhtä tärkeää kuin näkö ja kuulo.
Sillä niinkuin lapsi tarvitsee jaloilleen vapaita kenttiä juosta ja leikkiä, hän tarvitsee myös ajatuksilleen avaria leikkitiloja, sadun rikkaan ja huikean maailman, jonka mielikuvitus hänelle avaa. Mielikuvitus on hänen kallis perintönsä muinaisilta esi-isiltä. Lapsella on oikeus luovaan mielikuvitukseen.-- Marjatta Kurenniemi teoksessa Sadun avara maailma
Kun valkea palaa, me vedämme ison tuolin esille. Ateljeen valot sammutetaan ja me istumme valkean edessä ja äiti sanoo: oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti... Jokaisen kertomuksen täytyy alkaa samalla tavalla, sitten ei enää ole niin väliä. Lempeä, verkkainen ääni lämpimässä pimeydessä, ja minä tuijotan tuleen eikä mikään ole vaarallista. Kaikki muu on ulkona eikä pääse sisään. Ei nyt eikä milloinkaan.
-- Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
... Nuorin poika kuunteli toisten onnea. Ei hänen ollenkaan käynyt heitä kateeksi, hän otti kontin hartioiltaan, kutsui kaikki lapset luokseen ja sanoi:
"Satukontti, aukene", ja sitten saatiin kuulla satu toistaan kauniimpi. Nytpä tuli hauskaa! Isäukko hymyili nyökäyttäen hopeanharmaata päätään, oppinut veli unohti syvän viisautensa ja luuli taas olevansa pikku poikanen, kuninkaantytär ja hänen ylhäinen puolisonsa nauroivat kultatuolissaan, ja se oli jotain erinomaista, sillä nähkääs, hieno väki ei naura usein. Mutta hauskinta oli kuitenkin lapsilla, he syleilivät poikaa ja pyysivät yhä vain uusia satuja.
Ja pojan kertoessa loistivat hänen silmänsä onnesta, ja nähdessään hänen ja pikkulasten ilon, ymmärsivät isä ja veljet, että hänen kontissaan piili yhtä suuri onni kuin konsanaan oppineen viisaudessa ja toisen veljen rikkauksissa.-- Anni Swan: Satukontti
Lapsuudenkotini oli yksi ainoa huone, jonka täyttivät lähes kokonaan suutarin työpöytä, sänky ja alaslaskettava penkki jolla minä nukuin. Seinät olivat kuitenkin täynnä kuvia, ja työpöydän yläpuolella oli hyllyllä kirjoja ja viisuja; pieni keittiö oli täynnä hohtavia lautasia ja astioita, ja tikapuita saattoi sieltä kiivetä luhtiin. Siellä, räytäskouruissa naapuritalon seinää vasten oli suuri laatikko, jossa oli multaa ja keittiökasveja, äitini koko puutarha; sadussani Lumikuningatar se kukoistaa yhä.
-- H.C.Andersen: Elämäni tositarina
Toivoisin lastenkirjallisuuden kehittyvän aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin merkit viittaavat. Kustantajamme valittavat, etteivät sadut enää tahdo 'mennä'. Se olisi suunnaton vahinko, sillä lasta, jonka mielikuvitusmaailmassa eivät ole eläneet Lumikki, Tuhkimo, Pieni vedenneito, Mirtza ja Mirja, Aladin ynnä nuo monet muut ihanat ja salaperäiset satuhenkilöt, jotka kansansatu, Andersen, Topelius ovat luoneet, saattaisi sanoa henkisesti aliravituksi.
Nykyinen maailma lukee liian vähän satuja. Ja kuitenkin ne ovat kirjallisuuden kulmakivi. Lukevatko lapset enää Topeliusta, Andersenia ja Grimmiä, kuten ennen? --- Eikä vain lapsille, vaan myöskin aikuisille, nuorisolle, keski-ikäisille ja vanhoille olisi tärkeää joskus löytää sadun sininen kukka, joka lopultakin on kirjallisuuden kukista kaunein ja kuihtumattomin.-- Anni Swan Maija Lehtosen elämäkertateoksessa
"Punahilkka oli minun ensirakkauteni. Minusta tuntui, että jos olisin voinut mennä naimisiin Punahilkan kanssa, olisin saanut kokea täydellisen autuuden." Tämä Charles Dickensin lausuma osoittaa, että hän kuten miljoonat lapset kautta maailman kaikkina aikoina oli satujen lumoissa. Vielä maailmankuulunakin Dickens tunnusti sen suuren vaikutuksen, joka satuhahmoilla ja satujen tapahtumilla oli ollut häneen ja hänen luovaan mielikuvitukseensa. Hän ilmaisi yhä uudelleen halveksuntansa niitä kohtaan, jotka valistumattoman ja pikkumaisen rationalismin nimissä vaativat noiden kertomusten järkeistämistä, sensuroimista tai kieltämistä ja siten riistivät lapsilta kaiken sen tärkeän, mitä sadut voivat heidän elämäänsä antaa.
-- teoksessa Bruno Bettelheim: Satujen lumous
Aivan erityisesti nykyisessä maailmassa lapsi kaipaa moraalista kasvatusta, joka hienovaraisesti ja vain viitteellisesti välittää hänelle tietoa moraalisen käyttäytymisen eduista, eikä tee sitä abstraktien eettisten käsitteiden välityksellä vaan puhumalla sellaisesta, minkä lapsi tajuaa konkreettisesti oikeaksi ja joka sen vuoksi tuntuu hänestä merkitsevältä.
Tällaisen merkityksen lapsi löytää satujen välityksellä. Runoilijat ovat oivaltaneet tämän jo kauan sitten, kuten niin monta muutakin nykyaikaisen psykologian esiintuomaa asiaa. Saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Friedrich Schiller kirjoitti: "Saduissa, joita minulle lapsuudessa kerrottiin, on syvempi merkitys kuin totuudessa, jonka elämä opettaa.-- teoksessa Bruno Bettelheim: Satujen lumous
Lapsille kirjoitan myös siksi, että itse olen elänyt kirjan maailmassa neljä-viisivuotiaasta lähtien. Koko lapsuuteni oli mielikuvitusleikkien aikaa, kun minun yksin oli leikittävä; pitkiä kuukausia maalla, harmaita sunnuntaita ja iltoja kaupungissa. Ne leikit jäivät minuun ja jatkuvat nyt, mutta niin että suunnillen tiedän, mitä olen tekemässä. Maailman voi lastenkirjassa pystyttää ja kaataa, ja parantaa, unen logiikan voi ottaa siihen avuksi, hyvän ja pahan ikuisen taistelun kääntää hyvän voitoksi; kirjassa kaikki onnistuu, jos siihen vain on halua ja näkee sen vaivan. Minä pidän siitä, että voin hallita edes pienen suuren maailman, ja siitä, että sen voi tehdä juuri näin kirjassa, ilman että siitä koituisi välitöntä psyykkistä tai fyysistä vaikutussuhdetta. Se miten kirja lopulta vaikuttaa ja toimii, pakenee minulta, enkä tule sitä koskaan tietämään.Voin vain ajatella, uneksia, toivoa, ihmetellä, ja jatkaa tätä elämisen työtä, kirjoittamisen työtä. Ilmeisesti ainoata työtä, joka yhä vain saattaa antaa minulle pienen huikaisevan onnen hetken. Varsinkin silloin kun jokin kirjassa onnistuu, kun sadun maailma muuttuu mahdolliseksi.
-- Hannu Mäkelä: Miksi kirjoitan lapsille (Onnimanni 2/1984)
Jotenkin kun lapsia ajattelen, elättelen toivoa, että lasten vapaa anarkistinen luovuus herättää kyllä tulevaisuudessakin monia aikuisia uudestaan eloon, aina ja aina uudestaan, eihän muuten voi olla. Ja sadun muoto säilyy kyllä. Olen katsellut Marrakeshin torilla, miten sadunkertoja vangitsee kuulijansa, sanat ja tarina ovat minulle vieraita, mutta minäkin ymmärrän, miten satu etenee, ja miten paha saa palkkansa, hyvä voittaa. Mihin muuhun enää uskoa.
-- Hannu Mäkelä: Lastenkulttuuri käy yhä peruskoulua (Onnimanni 1/1991)
Jotta antaisin lukijalle oikean näkökulman esitystapaan jolla olin sepittänyt satuni, olin nimennyt ensimmäiset vihkoni 'Lapsille kerrotuiksi saduiksi'. Olin pannut tarinani paperille aivan sillä kielellä ja niitä ilmauksia käyttäen, millä itse olin ne suullisesti pienokaisille kertonut, ja päätynyt siihen käsitykseen, että itse asiassa kaikenikäiset lukijat suosivat esitystapaani. Lapsia huvitti eniten se mitä itse kutsun "täyteaineeksi", vanhempia kiinnosti taas kertomuksen syvempi sanoma. Saduistani tuli "lukemista" niin lapsille kuin aikuisille, minkä uskonkin olevan juuri nykyaikaisen satukirjailijan päämäärä.
Niille löytyi Tanskassa avoimia ovia ja avoimia sydämiä. Kaikki lukivat niitä, ja silloin pyyhin yli määreen "lapsille kerrottuja". Seuraavat kolme vihkoa olivat vain "uusia satuja", jotka olin keksinyt itse ja jotka saivat kotimaassani osakseen parhaimman mahdollisen julkisenkin tunnustuksen. En olisi osannut toivoa mitään sen parempaa, ja tunsin suorastaan eräänlaista ahdistusta ja jopa pelkoa, etten ajan mittaan voisi enää säilyttää arvosteluja niin ylistävinä. Toisaalta sydämeeni virtasi kirkastava päivänpaiste, tunsin itseni rohkeaksi ja iloiseksi, ja minut valtasi todellinen tarve kehittää kykyäni yhä enemmän juuri tähän suuntaan. Halusin tunketua yhä syvemmälle sadun luonteeseen ja havainnoida yhä tarkemmin luontoa, tuota runsasta lähdettä josta ammensin innoitukseni. - Lukija voikin, mikäli hän seuraa satujani siinä järjestyksessä jossa ne on kirjoitettu, havaita niissä edistystä. Hän voi nähdä idean tulevan esille yhä selvempänä, havaita yhä suuremman muodon ja esityskeinojen hallinnan sekä, uskaltanen myös sanoa, entistä terveemmän ja hilpeämmän luonnonläheisyyden.-- H.C.Andersen: Elämäni tositarina
Ovathan muutkin kirjailijat kirjoittaneet teoksia ja saavuttaneet mainetta. Mikä Tove Janssonissa on niin erityistä? Muumipeikot, sillä ennen kuin hän ryhtyi niitä suunnittelemaan ei ollut olemassakaan muumipeikkoja eikä vilijonkkia, hemuleita, mymmeleitä, nyytejä eikä nipsuja, ei muumilaaksoa muumitaloineen. Tove Jansson on sanoin ja kuvin luonut seikkailujen maailman, jonka meidän mielestämme on aina ollut pakko olla olemassa. Juuri hän on aivan yksinään keksinyt sen Suomenlahden saarella ja Helsingin ateljeessaan.
-- Tordis Örjasaeter: Tove Jansson, Muumilaakson luoja
Zacharias Topelius, sadunkertoja. Osaisinpa sanoa, kuinka paljon hän minulle merkitseee. Onko hän vielä liian lähellä minua, niin kuin koko hänen aikansa satukirjallisuus kaikkia ikäpolveni lukijoita?
Otin esille pienet, rakkaat, hajalle luetut topeliukseni. Niissä on punainen selkä, muutamissa kultakirjaimilla painettu teksti kannessa. Ne ovat peräisin vuodelta 1907. Aloin lukea.
Kirjat olivat hyvin tuttuja. Muistin jokaisen sadun, jokaisen kuvan; lukiessa tuli turvallinen olo. Aivan kuin lapsena. Topeliuksen sadut ovat aitoja ja sen vuoksi ajattomia.
"Mahtava haltijatar, sinä yksin voit siirtää vuoria paikoiltaan." Ja haltijatar Rusoposki vastaa: "Sinä erehdyt! On kaksi voimaa, jotka voivat siirtää vuoria: satu ja usko!"
Topelius oli oikeassa - hän uskoi sadun mahtiin. Jos me emme kykene siihen uskomaan, se on omaa vajavuuttamme.-- Tove Jansson Adalminan helmi-satukokoelman alkupuheessa
Luolaihminen eli keskellä vaarojen täyttämää viidakkoa. Nyt meidän on pakko oivaltaa, että nykyihmisen pelottavin ja vaarallisin viidakko on hänessä itsessään. Siksi on lohdullista, että satuja yhä luetaan ja rakastetaan. Nykypäivän satu pohjautuu unelmaan. Huikeiden seikkailujen alla kulkee totinen ja väkevä pohjavirta: hyvän ja pahan taistelu. On onnellista tietää, että yhä on ihmisiä, jotka uskovat hyvän sittenkin lopulta voittavan ja ihmiskunnan unelman rauhasta voittavan.
Sellaisia satuja meidän on kerrottava lapsillemme. Ehkä he kerran rakentavat sellaisen maailman, mihin me emme pystyneet.-- Marjatta Kurenniemi Pilvipyykkiä- satukokoelman esipuheessa
Sadun maailma on meihin rakennettu verkko sukupolvesta toiseen.
-- Kirsi Kunnas
Mielikuvituksen, sadun, unelman alkulähteille on mahdoton löytää.Olisi tehtävä retki niin etäiseen aikaan, että meidän tuntemamme esihistoriallinen kulttuuri ei vielä ollut edes syntynyt. Emme pysty aavistamaan, mikä oli mielikuvituksen ensimmäinen liikahdus, sadun ensimmäinen haparoiva siivenlyönti. Mutta se oli tärkeintä, mitä ihmiselle koskaan on tapahtunut. Silloin syntyi Homo sapiens.
-- Marjatta Kurenniemi teoksessa Sadun avara maailma
Perjantai ei vilkaissutkaan minua. Se makasi mahallaan lattialla ja tuijotti kirjaa, jonka kanteen tipahti silloin tällöin suuri kyynel.
-Mikä sinun on? kysyin häkeltyneenä.
-Minun! Mitä minusta. Minulla on kaikki hyvin, mutta tämä yksijalkainen tinasotamies sulaa kohta liekeissä. Ehkä niin on parempi,sillä paperineito on jo tuhkana.
Olin hetken aikaa sanaton monestakin syystä.En voinut kuin kuunnella, kun Perjantai kertoi vakaan tinasotamiehen tarinan loppuun.
-Kuinka sinä... Eihän sinulla ole kirja edes auki, sain vaivoin sanotuksi.
-Minä en lue kirjoja niin kuin sinä, Perjantai kuiskasi hellittämättä katsettaan kirjasta. Niin se on sanonut kerran aikaisemminkin. Sillä oli kyynelten kostuttamissa silmissään omituinen hohde.
Olimme kumpikin pitkän aikaa vaiti. Sitten Perjantai ryhdistäytyi ja katsoi minua.
-Jere, missä sinä olet näin kauan piilotellut tällaista aarretta?
Missä? Niin missä? En edes yrittänyt vastata, enkä olisi ehtinytkään, sillä Perjantai halusi välttämättä jakaa kuohuvat tunteensa kanssani. Vähänkään ujostelematta - sikäli kuin lohikäärmeet osaavat ujostella - se paljasti, että oli rakastunut pieneen merenneitoon. Sen jälkeen se halusi kertoa, kuinka kävi rumalle ankanpoikaselle, sikopaimenelle, Peukalo-Liisalle, ja viimein räpyläjalkainen ystäväni tyrski olkaani vasten pienen tulitikkutytön kohtaloa.
Siitä päivästä lähtien talossa ei ollut lämmityshäiriöitä. Kun olin saanut Andersenin siistinä ja ehyenä takaisin, kiikutin pannuhuoneeseen Topeliuksen, josta Perjantai piti vähintään yhtä paljon kuin Andersenistakin. Seuraavaksi Adams, Tolkien, Le Guin, Carroll, lopuksi Jansson ja Lindgren saivat sen haltioitumaan.-- Asko Martinheimo: Isojalkainen poika
Kun Maija Poppanen palasi kotiin vapaapäivänään, Anna ja Mikko juoksivat häntä vastaan.
"Missä olet ollut?" kysyivät he.
"Satumaassa", sanoi Maija Poppanen.
"Näitkö Tuhkimon?" kysyi Anna.
"Pyh, Tuhkimon! En nähnyt!" sanoi Maija Poppanen halveksivasti. "Vielä tässä Tuhkimon!"
"Tai Robinson Crusoen?" kysyi Mikko.
"Robinson Crusoen - puh!" sanoi Maija Poppanen armottomasti.
"Kuinka sinä sitten olet voinut olla siellä? Ei se voinut olla meidän Satumaamme!"
Maija Poppanen niiskutti ylimielisesti.
"Ettekö tiedä", sanoi hän surkutellen, "että jokaisella on oma Satumaansa."
Ja vielä kerran niiskuttaen hän meni yläkertaan riisumaan pois valkoiset käsineensä ja panemaan sateensuojansa paikoilleen.-- P.L. Travers: Maija Poppanen
Satu on olemassa joka paikassa. Voit nähdä sen hilpeästi pyörittämässä käpyä puun oksalla tai kimaltavan puolukanvarvulla metsähiiren pesän suulla. Samassa se jo laukkaa pihakoiran jalanjäljissä huikeaan seikkailuun huohottaen tuossa tuokiossa lastenhuoneen ikkunaverhon takana. Satua et kadota enää koskaan, kun vain kerran opit itse tavoittamaan sen: opit joskus heittämään syrjään turhan kiireen - olitpa sitten lapsi tai aikuinen - ehtiäksesi huomata, miten rikkaassa satumaailmassa elät.
-- Kaija Pakkanen (Metsässä tapahtuu - sadun esipuhe)
Satu on matka
Matka on yksi satujen peruselementti. Satu on matka monella tavalla ja moneen suuntaan: matka omaan sisäisyyteen, matka ulos lapsuudenkodista kohti kaukaista taivaanrantaa ja tuntemattomia pelon valtakuntia. Se on matka kieleen ja runouteen, intuitiiviseen vertauskuvallisuuden tajuamiseen. Satu on sisäinen matka, joka rakentaa tukevia maamerkkejä ihmisyyden tienvarteen, oikealla elämän matkalle.
Sadun matkalainen ei palaa koskaan samana takaisin. Hän on taistellut lohikäärmeiden kanssa tai ollut suden vatsassa. Hän tietää mitä vuorten takana tapahtuu. Hän tajuaa ainakin hämärästi, että pelon valtakunta sijaitsee hänen oman maailmansa rajoilla. Hänelle on selvinnyt, että todelliset mittansa saavuttaakseen ihmisen on ainakin kerran elämässään kohdattava myös nuo etäiset, pelottavat seudut.
Usein sadun vaeltaja on löytänyt matkoiltaan aarteita, jotain hyvää ja kaunista, ehkä oikean prinsessan. Ja hänestä saattaa tulla kuningas, joka hallitsee oman minänsä valtakuntaa viisaana hallitsijana. Sadun matkalla hän on tullut tutuksi itsensä kanssa ja hän on valmis myös uuteen sosiaalisuuteen.
Satujen matkoilla kulkija oppii hyvyyttä ja rohkeutta ja matkalaiselle kasvaa sisäinen moraali: tuon satuhahmon kaltainen haluaisin olla. Satujen matkalaiselle tulee myös tuntuma siitä, että väistämätöntä voidaan uhmata, vaikeudet voidaan voittaa - kaikki on sittenkin mahdollista! Se on matka passiivisesta alistumisesta aktiiviseen vapauteeen.-- Hannele Huovi
Näin olen toisinaan täynnä uudistusintoa ja uneksin uudenlaisista ilmaisutavoista loppumattomiin. Haluaisin vastustaa kaavamaisuutta, kuten sanoin, mutta en suinkaan särkeä traditiota. Päinvastoin ihailen ja rakastan kaikkea vanhaa ja soisin satujenikin saava vaikutteita vanhasta ja kestävästä - mutta vain vaikutteita, itse haluan pukea ne omaan moderniin muotoonsa siten että vanha ja uusi ovat kauniissa sopusoinnussa ja muodostavat kokonaisuuden - uudenlaisen kokonaisuuden, minun satuni.
Kaiken tämän lisäksi ihanteellinen satu on mielestäni hämmästyttävällä tavalla yksinkertainen; satuhan on lapsia varten kirjoitettu ja lapsi on yksinkertaisuudessaan nerollinen. Sadun pitäisi olla lämpöinen ja läheinen, kuin nukke tai nalle, mutta toisaalta ihmeellisen ylhäinen ja kimmeltävä kuin tähti. Sen pitäisi olla lasta ihastuttava, mutta jos se olisi täydellinen, sen lapsenomaisen kerroksen alla avautuisi toinen maailma aikuisen ihmetellä: symboliikka ja sadulle ominaiset kauneusarvot. Sadun pitäisi pystyä hämmästyttämään lukijansa, herättämään hänet ja ravistaa häntä. Sadun pitäisi saada ihminen kysymään itseltään, mikä hän on ja onko yleensä mikään maailmassa sitä miltä päältäpäin näyttää.
Kovin suurisuuntaisia ihanteita olen kehitellyt. Minun satuni eivät mittaa suinkaan täytä. Haluaisin kiihkeästi löytää oman tyylini, maailmani ja oman maailmani uudet lait. Olen vasta matkalla, tietä etsimässä. Etsiminen on hauskaa, mutta on epävarmaa löydänkö koskaan kaipaamani.-- Kaarina Helakisa: Ajatuksia sadusta (elokuussa 1963, SNI:n tiedote 1/1984)
Sadunkertojan osa on kirjoittaa yhtä aikaa kahdesta ajasta: mennestä ja tulevasta.
Muuttaako hän menneisyyttä, muuttuuko mennyt hänen tarinoittensa kaltaiseksi, niin että se tässä ja nyt vaikutaa myös tulevaisuuteen? Siirrämmekö me ajan pisteitä itsessämme, kun luemme, kun ymmärrämme jotakin itsestämme, jotakin ajan ulkopuolella liikkuvaa?
Tähän on jokaisella oma vastauksensa, sillä satu on kuin metsä: joka sinne menee, ei palaa samana takaisin. Joka sen poluilla vaeltaa, tulee itseään vastaan.
Lapset, nuo sadun tarvitsijat ja käyttäjät, varmaan vastaisivat yhdestä suusta Edith Södergranin sanoin:
"Mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin."
Siksi sadussa on aina Olipakerran- aika ja Tuleepakerran- aika.-- Kirsi Kunnas Tiitiäinen metsäläinen - satukokoelman esipuheessa.
