Yöllä Kirjahiirtä aina pelotti. Kauhu alkoi lainehtia mahassa jo kun viimeinen asiakas sulki oven ja kirjastonhoitaja käveli tarkastamassa nurkkia ja syvennyksiä.
Ruskeat hiirensilmät seurasivat hyllyn alta, miten kirjastonhoitaja keräsi unohtuneet kaulahuivit ja kerhokassit.
Hän sammutteli valoja ja sulki ovia, ja mitä pimeämpää kirjastoon tuli, sitä enemmän Kirjahiiri alkoi täristä.
Kirjastonhoitajan korkokenkien kopina kaikui seinissä ja askeleet kertautuivat korkean kupolin alla. Vihdoin kirjastonhoitaja sulki ulko-oven ja koko valtava rakennus oli tyhjä.
Kirjahiiri oli aina ollut vähän kummallinen. Se piti päivästä ja kirkkaista valoista eikä rakastanut yötä, niin kuin hiiret yleensä. Äiti oli kyllä opettanut sille viiksien käyttöä ja hämärissä hiipimistä, mutta Kirjahiiri leikkii mieluiten päivällä heleimmässä auringossa.
Sillä lailla hiiri oli kirjastoon joutunutkin: Juossut koulusta lasten mukana ja hypännyt salamatkustajaksi Peten reppuun.
Nyt hiiri asusteli yksinään hyllyn alla. Ja yöllä sitä pelotti.
Hiiri kuunteli päivisin lasten juttuja ja vahti kirjaston väkeä piiloistaan, mutta yöllä kirjaston kupolin alla lenteli lepakkoja ja noidat koputtelivat luudanvarsilla ikkunaruutuja. Joskus se tunsi turkissaan kylmän ilmavirran ja arvasi, että kirjaston vanhat haamut olivat lähellä.
Silloin sen sydän alkoi tikittää kuin kello, ääni kuului metrien päähän ja hiiri oli varma, että pian se joutuisi kummitusten kitaan tai noidat nipistäisivät sitä korvasta.
Suurempia kauhuja ei hiiri osannut kuvitellakaan.
Kerran kuitenkin sattui niin hauskasti, että kirjastonhoitaja rakastui. Hän muuttui hajamieliseksi ja haaveelliseksi. Hän luki satukirjoja ja suukotteluoppaita ja unohti tehdä yhtä ja toista. Iltaisin hän katseli miten kuu paistoi sisään kirjaston ikkunasta, hymyili typertyneesti kuulle ja tähdille, lauleskeli ja hypähteli pieniä tanssiaskeleita. Lähtiessään hän unohti sammuttaa valot.
Eräänä iltana hän unohti myös sulkea tietokoneen.
Mikähän tuolla tuikkii? ihmetteli Kirjahiiri ja kiipesi pöydälle tutkimaan tietokoneen ruutua.
Terve! sanoi tietokonehiiri.
Kylläpä Kirjahiiri säikähti! Se hyppäsi puoli metriä ilmaan ja tutisi kuin lehti tuulessa.
Terve! sanoi tietokonehiiri.
Kirjahiiri tuijotti ihmeissään konehiirtä. Se ei totisesti ollut mikään tavallinen hiiri! Se oli hännästään kiinni koneessa eikä se ollut järin kaunis, se oli karvaton ja sileä, mutta harmaa se oli niin kuin hiiret ovat.
Minulle jäi sähkö päälle, sanoi tietokonehiiri.
Mikä sähkö?
Minä toimin sähköllä, sanoi konehiiri.
Kirjahiiri tunnusteli käpälällään konehiiren sileää selkää. Se ei tuntunut mitenkään sähköiseltä.
Älä silitä kovasti, ettet joudu verkkoon, sanoi konehiiri.
Mihin verkkoon?
Kirjahiiri oli ilahtunut uudesta kumppanista ja iloinen mieli karkotti arkuuden. Se alkoi tulla uteliaaksi. Mitä ihmettä sähköhiiri selitti verkosta? Mitä tämä uusi ystävä pyydysti verkoillaan?
Kaloja vai lintuja?
Miten kirjastossa voi kalastaa? kysyi Kirjahiiri. Missä sinulla on verkko?
Sähköhäntäinen konehiiri tuijotti Kirjahiirtä. Se oli ällistyksissään.
Että joku voi puhua noin tyhmiä! Konehiiri huokasi, kuului KLIK ja viereiselle tietokoneen ruudulle alkoi avautua ihmeellinen hiirenreikä.
Siitä vaan sisään, sanoi konehiiri ja taas kuului KLIK KLIK. Luukku hiirten takana sulkeutui.
Kirjahiiri katseli ympärilleen. Hän oli joutunut ihmeelliseen valtakuntaan! Yllä ja alla, sivulla ja selän takana risteili joka suuntaan teitä, polkuja, lentoratoja, jokia, virtoja ja pieniä puroja.
Kulkijoita oli jos minkälaisia! Oli tonttuja ja menninkäisiä, perhosprinssejä ja keijukaisia,
kissalla oli saappaat jalassa ja kurpitsavaunuissa ajeli tyttö hiirivaljakon vetämänä.
Puroissa ui merenneitoja ja tursaita, sukelluskelloja ja kiiltäväsuomuisia karppeja. Kaikilla kaloilla oli kolme toivomusta suomun alla.
Tämä on kirjaston satuverkko, esitteli konehiiri
Voiko täällä kalastaa satuja? kysyi Kirjahiiri.
Voi, sanoi konehiiri ja klikkasi taas.
Tämmösestä kalastuksesta ei kirjahiiri ollut ikinä kuullutkaan. Konehiiri opetti sitä sanomaan KLIK ja hienolla KLIK-loikalla Kirjahiiri pääsi kerta kerran jälkeen uuden polun alkuun. Sepä olikin hyppelyä! Kirjahiiri oli notkea ja ketterä, se oppi nopeasti taitavaksi verkkokalastajaksi. Se tutki uteliaana purojen vesiä ja katseli minkälaista väkeä siellä ui.
Peukalo-Liisa purjehti aina lumpeenlehdellä ja kaksi perhosta kiskoi lehteä eteenpäin. Ismael lasketteli ruumisarkulla alavirtaa ja Valkoinen valas ajoi sitä takaa, pienellä tinasotamiehellä oli paperilaiva ja muuan iloinen poika ratsasti kuohuissa delfiinin selässä. Sinbad merenkulkija purjehti kohti Kirjahiirtä ja sen takana lipui laiva, jonka mastossa hulmusi merirosvolippu.
Kummallisinta tässä valtakunnassa oli se, että kaikki purot ja joet virtasivat suoraan kohti Kirjahiirtä. Ikään kuin pieni hiirirukka olisi ollut valtameri, johon mahtuu kaikki. Ja niin näytti mahtuvankin! Kirjahiiri hyppeli yhä uusia KLIK-hyppyjä ja purot, polut ja ilmatiet tulivat häntä kohti. Ja kaikki tiet ja niiden kulkijat hävisivät hänen sisälleen, vaikka hän oli niin pieni.
Ihmeellinen maa! henkäisi Kirjahiiri. Häntä lähestyi juuri lentävä matto, jonka selässä matkusti kaksi onnellisennäköistä ihmistä.
Näistä kaikista voi lukea kirjoista, sanoi konehiiri ja oli juuri selittämässä muutakin, kun valtakunnassa rysähti. Koko valtakunta pimeni hetkessä! Konehiiri näytti kuolleelta ja pimeässä oli mahdoton löytää tietokoneruudun hiirenreikää.
Tämä äkillinen onnettomuus johtui siitä, että vahtimestari oli kävellyt kirjaston ohi, nähnyt ikkunasta valoa ja tullut sisälle tarkistamaan paikkoja. Hän oli sammuttanut valot ja lopuksi hän oli sulkenut tietokoneen.
Kirjahiiri hakkasi käpälillään koneen seinää ja huusi apua, mutta sitä ei vahtimestari kuullut, sillä Kirjahiiren vikinä oli varsin heikkoa. Mutta ihme ja kumma! Kirjahiiri oli tullut rohkeammaksi. Hän lakkasi piipittämästä.
Seikkaillaan, seikkaillaan, näin sitä vaan seikkaillaan, hyräili Kirjahiiri, petasi itselleen mukavan sängyn koneen nurkkaan ja kävi nukkumaan. Unessaan se näki Punahilkan ja Hannun ja Kertun ja tunsi olevansa Hiiri-Robinson autiolla saarella.
Se heräsi kun kirjastonhoitaja käynnisti koneen.
Hiiri syöksyi ulos koneesta, juoksi pöydän yli ja katosi kirjahyllyn alle.
Iiik! huusi kirjastonhoitaja ja hyppäsi pöydälle.
Kirjastossa oli parhaillaan kokonainen koululuokka ja kaikki lapset ryntäsivät pöydän ympärille ja tuijottivat ihmeissään kirjastonhoitajaa, joka seisoi pöydällä. Hän piteli helmojaan ja kopsutteli korkokengillään.
Iiik! hän huusi.
Mitä sinä huudat? kysyivät lapset.
Harjoittelen vähän flamencoa, sanoi kirjastonhoitaja naama punaisena. Ja kun lapset vieläkin tuijottivat häntä, hän selitti, että flamenco on tanssi ja että sitä tanssitaan Espanjassa ja joku saattaa tanssia pöydälläkin, jos oikein innostuu.
Oletko sinä innostunut, kysyi Pete, sillä hänen mielestään kirjastonhoitaja näytti pikemminkin kauhistuneelta.
Minä olen hirveän innostunut tietokoneista, sanoi kirjastonhoitaja ja tömisteli taas kengillään.
Mutta Kirjahiiri hihitti hyllyn alla. Se arveli, ettei se enää pelkäisi mitään, sillä se oli seikkaillut satuverkossa ja selvinnyt seikkailusta. Se tunsi nyt olevansa suuri ja mahtava hiiri. Jopa itse kirjastonhoitaja hyppäsi sitä pakoon pöydälle.
Ulkona oli harmaa päivä, pilvet riippuivat ikkunan edessä, mutta Kirjahiiri vetäytyi lukunurkkaansa ja päätti lukea monta satua.
Ja kun ilta hämärtyi ja kirjastosta sammutettiin valot, hiiri huomasi, että sisällä, mielessä, voi silti olla kirkasta ja valoisaa, vaikka ympärillä on yö.
Mielessä voi olla aurinkoinen sää, vaikka ulkona tuiskuttaa ja tuulee. Mielessään voi olla uljas hiiriprinssi, vaikka näyttääkin aivan tavalliselta, harmaalta hiireltä.
Ja Kirjahiiri lähti hiipimään pimeässä tietokoneen suuntaan nähdäkseen oliko konehiirelle jäänyt taas sähkö päälle.
