3. Yhteiskunnalliset taustatekijät

3.1. Suomen väestö
3.2. Väestökäsitteitä
3.3. Kulttuuri ja kieli
3.4. Vähemmistöpolitiikka
3.5. Monikulttuurisuus
3.6. Helsingin kaupunki
3.6.1. Helsingin seudun väestö
3.6.2. Ulkomaalaistaustainen väestö

3.6.3. Helsingin ulkomaalaispolitiikka
3.6.4. Kaupungin virastot

Suomi on väestöltään ja kulttuuriltaan melko homogeeninen maa. Saamelaisten alkuperäiskansa on määrältään pieni ja alueellisesti rajoittunut. Suomenruotsalaiset poikkeavat kieleltään, mutta ovat kulttuuriltaan samankaltaisia suomenkielisten kanssa. Romanivähemmistö on sekä määrällisesti pieni että vailla saamelaisten ja ruotsinkielisten lakisääteisiä oikeuksia oman äidinkielen käyttöön virallisena kielenä. Myös juutalais- ja tataarivähemmistöt ovat vähäiset. Sen sijaan venäläisen vanhan vähemmistön (tällä tarkoitetaan ryhmää, jonka kantana on Suomeen 1700-luvulta 1920-luvulle muuttanut venäläisväestö) lisäksi on muodostunut uusi venäläinen vähemistö 1990-luvulla uuden maahanmuuton myötä.

· kokonaisväkiluku 5 116 826
· suomenruotsalaiset 294 664
· saamelaiset noin 5 8002
· romaniväestö noin 6000-70003
· juutalaiset noin 1 4004
· tataarit noin 900
· vanha venäläinen vähemmistö noin 5 000

 

Suomessa asuvien kansalaisuudeltaan ei-suomalaisten määrä oli vuodenvaihteessa 1995/1996 kaikkiaan 68 566 henkeä ja tämä joukko jakaantui useisiin eri kansalaisuuksiin ja kansallisuuksiin.

Suurimmat ryhmät kansalaisuuden mukaan olivat:

· venäläiset 9720
· virolaiset 8446
· ruotsalaiset 7014
· entisen Neuvostoliiton kansalaiset 6163
· somalialaiset 4044
· entisen Jugoslavian kansalaiset 2407
· vietnamilaiset 2084
· iso-britannialaiset 1865
· yhdysvaltalaiset 1844
· saksalaiset 1748
· muut 23 231

 

(Muiden kuin erityismerkittyjen lukujen lähteenä on käytetty Suomen tilastollista vuosikirjaa 1996, 86. ) (lähdeluetteloon)

Väestöä voidaan kuvata useiden eri tilastojen kautta ja erityisesti tämän tutkimuksen kohdalla käytetyn muuttujan valinta (esim. onko kyse kansalaisuudesta vai äidinkielestä) on merkityksellistä. Huomioitava on myös tilastoihin tulevat vääristymät, kun on kyse maahanmuuttajan mahdollisesta pelosta tai haluttomuudesta ilmoittaa kansallisuuteensa tai äidinkieleensä liittyvistä asioista.

Suomi on historiansa aikana ollut maastamuuttomaa. Vuosien 1870-1945 välisenä aikana Suomesta lähti yli 400 000 ihmistä Pohjois-Amerikkaan ja vuosien 1946-1990 aikana yli 500 000 henkeä Ruotsiin (Korkiasaari & Söderling 1994, 249-250). (lähdeluetteloon) Kaikkiaan on arvioitu Suomesta ulkomaille muuttaneen vuosien 1860-1992 välisenä aikana yli 1,15 miljoonaa ihmistä (Laakkonen 1994a, 5).(lähdeluetteloon)

Maahanmuuttomaana Suomi on ollut vain pienessä määrin verrattuna täältä poismuuttoon. Suurin pienen aikavälin maahanmuutto tapahtui Venäjältä vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, minkä seurauksena Suomessa oli vuonna 1922 noin 33 000 pakolaista. 1980-luvun lopulta lähtien Suomesta on muodostunut maahanmuuttomaa pienessä mittakaavassa. Nykyinen ulkomaalaisväestön määrä on 1.3 %, josta kuitenkin noin puolet muodostuu etniseltä alkuperältään suomalaisista paluumuuttajista (esimerkiksi ruotsinsuomalaiset ja inkerinsuomalaiset). (Laakkonen 1994, 5-6.)

 

3.2. Väestökäsitteitä

Maahanmuuttava väestö jakautuu eri ryhmiin ja asiayhteydestä riippuen ryhmät määritellään erilaisin käsittein. Käsitteet eivät ole yksiselitteisiä ja seuraavaksi pyrin tuomaan esiin niihin liittyvää problematiikkaa.

Eri ryhmien määrittelyyn liittyvät olennaisesti käsitteet kansalaisuus ja kansallisuus. Kansalaisuus merkitsee, että henkilö on jonkun maan kansalainen ja kansalaisuuden voi saada syntymän tai hakemuksen kautta. Kansallisuus puolestaan tarkoittaa johonkin kansaan kuulumista ja sen voi saada ainoastaan syntymän kautta. (Domander 1992, 10.) (lähdeluetteloon) (Esimerkiksi henkilö voi olla Turkin kansalainen ja kansallisuudeltaan kurdi.)

Ulkomaalainen on henkilö, joka ei ole Suomen kansalainen. Ulkomaalaisiksi luetaan myös sellaiset henkilöt, joilla ei ole kansalaisuutta. (Domander 1992, 10.)

Erityisesti tilastojulkaisuissa on alettu käyttää ilmaisua ulkomaalaistaustainen, joka merkitsee henkilöitä, jotka ovat joko ulkomaan kansalaisia tai ulkomailla syntyneitä Suomen kansalaisia.

Maahanmuuttajiksi voidaan kutsua kaikkia maahan muuttavia ryhmiä riippumatta siitä ovatko he pakolaisia, siirtolaisia, paluumuuttajia tai turvapaikanhakijoita (Vartiainen-Ora 1996, 14; Maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen toimikunta 1997, 3). (lähdeluetteloon)

Maahanmuuttajan ja paluumuuttajan käsitteet sekoavat usein. Paluumuuttaja on ulkomailla elänyt henkilö (ja hänen mukanaan muuttavat perheenjäsenet), joka muuttaa takaisin synnyinmaahansa. Paluumuuttajiksi määritellään myös entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneet, suomalaista syntyperää olevat henkilöt (esimerkiksi inkerinsuomalaiset). (Domander 1992, 11; Vartiainen-Ora 1996, 14.)

Pakolaisen vakiintunut määrittely noudattaa YK:n pakolaissopimusta vuodelta 1951, jonka mukaan pakolainen on henkilö "jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, joka oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka on olematta minkään maan kansalainen oleskelee pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne 5" (Domander 1992, 11).

Turvapaikanhakija taas on henkilö, joka YK:n pakolaissopimukseen vedoten pyytää turvapaikkaa. Turvapaikanhakijalla ei ole pakolaisstatusta, vaan pakolaisuus todetaan vasta hakemuksesta annetussa päätöksessä. (Vartiainen-Ora 1996, 12.)

Siirtolainen puolestaan määritellään henkilöksi, joka muuttaa maasta toiseen vapaaehtoisesti esimerkiksi työn, avioliiton tai opiskelun vuoksi (Vartiainen-Ora 1996, 13).

Käsitteille annetut määritelmät vaihtelevat jonkin verran lähteinä käyttämissäni tutkimuksissa ja selvityksissä eli mitään täysin vakiintunutta käsitteistöä ei voi antaa. Tässä työssä noudatan edelläesitettyjä määrittelyitä, mutta mikäli asiayhteys vaatii, selvitän käsitteiden sisällön kyseisessä kontekstissa.

Tutkimuskohteeni eli kirjaston kannalta henkilön äidinkielellä on suuri merkitys. Kun edellä käsiteltyihin käsitteisiin lisätään ihmisten kansallisuuden ja kielen tuomat erityispiirteet, eri ryhmien tarkastelu muuttuu olennaisesti. Esimerkiksi sillä ei ole merkitystä, minkä maan kansalainen ihminen on, jos hänen äidinkielensä on suomi, mutta sillä on merkitystä, että Suomen kansalaisuuden omaavan äidinkieli on venäjä. Tutkimukseni kannalta onkin henkilön / asiakkaan kansallisuudella ja kielellä suurempi merkitys kuin hänen kansalaisuudellaan. Tiedon saanti kansallisuudesta ja äidinkielestä on myös usein hankalampaa kuin kansalaisuudesta.

Edellä esitellessäni eri väestöryhmiä käytin vähemmistö-sanaa. Sekään ei sisällöltään ole yksiselitteinen, vaan vähemmistö-käsitteen sisältö vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Kuitenkin ainakin seuraavien asioiden sisältymisestä vähemmistön käsitteeseen vallitsee yhteisymmärrys.

 

"Kyseessä on ihmisryhmä, joka 1) eroaa muusta väestöstä etniseltä tai kansalliselta alkuperältään, kieleltään tai uskonnoltaan, 2) muodostaa lukumääräisesti vähemmistön verrattuna valtaväestöön tai suurimpiin kansallisiin ryhmiin, 3) ei ole valtiossa määräävässä asemassa, ja 4) osoittaa haluavansa säilyä omaleimaisena ryhmänä ja säilyttää kulttuurinsa, perinteensä, uskontonsa ja/tai kielensä." (Dahlgren et. al. 1996, 37.)

Yksinkertaisemmin muotoiltuna vähemmistön voi määritellä sellaiseksi väestönosaksi, joka eroaa esimerkiksi kielensä, kulttuurinsa tai kansallisuutensa osalta laajemmasta yhteiskunnasta. Sekä vähemmistö itse että ympäröivä yhteiskunta pitävät toisiaan ominaisuuksiltaan ja/tai käyttäytymiseltään erilaisina. (Vartiainen-Ora 1996, 86.)

Tämän tutkimuksen nimessä olevaan "etninen vähemmistö"-termiin päädyin, koska koin pelkän "vähemmistö"-termin liian yleistävänä siinä yhteydessä. "Vähemmistöllä" saatetaan yleiskielen eri yhteyksissä tarkoittaa lähes mitä tahansa ryhmää, joka eroaa valtaväestöstä (esimerkiksi vähemmistöjä voivat olla yksinhuoltajat, vapaa-ajattelijat tai jalkapallofanit). Tässä tutkimuksessa "etninen vähemmistö" sisältääkin merkitykset sekä edelläolevista Dahlgrenin ja Vartiainen-Oran vähemmistö-määritelmistä että seuraavaksi esitettävästä etnisen ryhmän määritelmästä.

Vähemmistön käsitettä voidaan käyttää myös pohjana lähdettäessä määrittelemään etnisen ryhmän käsitettä. Etninen ryhmä on siten vähemmistö, joka poikkeaa enemmistökulttuurista ulkonäöltään, kieleltään ja uskonnoltaan. Läheisesti etniseen ryhmään liittyy myös etnisyyden käsite, joka voidaan jakaa subjektiiviseksi ja objektiiviseksi etnisyydeksi. Objektiiviseen etnisyyteen yhdistyy ominaisuuksia, jotka ulkopuolinen voi havaita, kun taas subjektiivinen etnisyys lähtee yksilöstä eli siitä mihin ryhmään yksilö itse tuntee kuuluvansa. (Vartiainen-Ora 1996, 86-87.) Allardtin etnisen ryhmän määrittelyssä myös etnisyyden aspekti tulee esiin ja Allardt sanookin etnisen ryhmän muodostuvan joukosta ihmisiä,

"joilla on joitakin kulttuurisia, kielellisiä tai rodullisia erikoispiirteitä ja joilla ainakin osittain on yhteinen alkuperä ja jotka tuntevat kuuluvansa yhteen." (Allardt & Starck 1981, 19.) (lähdeluetteloon)

Etnisyys ja etninen ryhmä ovat kuitenkin käsitteitä, joiden tiukka määrittely on mahdotonta. Käsitteiden sisältö vaihtelee jo siinäkin suhteessa, mitä asiaa kulloinkin voidaan pitää etnisenä ominaisuutena. Etniseen ryhmään kuulumisessa on kuitenkin aina kyse yksilöstä ja hänen omasta samaistumisestaan ja yhteenkuuluvaisuudentunteestaan siihen. Erityisesti tämä yksilökohtainen arviointi osoittaa liian tarkkojen määrittelyjen turhuuden ja mahdottomuuden.

Etniseen ryhmään kuulumisen tunnetta kutsutaan etniseksi identiteetiksi. Etninen identiteetti ei ole mikään pysyvä tila, vaan jatkuvan itsemäärittely- ja itsearviointiprosessin tulos. Siihen kuuluvia tunnuspiirteitä ovat etninen itsemäärittely eli yksilö on itse tietoinen omasta etnisyydestään ja samastuu omaan ryhmäänsä. Toisena tunnuspiirteenä on yksilön tietoisuus myös siitä, että hän jotenkin poikkeaa muiden etnisten ryhmien jäsenistä. (Liebkind 1994, 23-24.) Etnisen identiteetin hallitsevuus yksilön elämässä vaihtelee riippuen ajasta ja paikasta, eikä yksilö ole siitä välttämättä edes tietoinen (Vartiainen-Ora 1996, 87). Tietoisuus omasta etnisestä identiteetistä herää vasta, kun yksilön itseään määrittelemistä ominaisuuksista etnisyys nousee korostuneesti esiin; näin voi tapahtua esimerkiksi muutettaessa vieraaseen maahan.

Tarkkojen väestökäsitteiden avulla on helpompi rajata asiat ja ihmiset, joita kulloinkin käsitellään. Maahanmuuttajan statuksella eli sillä, onko hän pakolainen, siirtolainen vai paluumuuttaja ei kuitenkaan ole merkitystä siihen, mihin etniseen ryhmään ihminen tuntee kuuluvansa. Tulevaisuudessa etnisyyteen perustuvat organisaatiot ja instituutiot tullevatkin myös Euroopassa - kuten Yhdysvaltojen ja Kanadan vähemmistöpoliittisissa malleissa - muodostamaan tärkeitä yhteistyötahoja valtioiden vähemmistöpoliittisista kysymyksistä päätettäessä. (Matinheikki-Kokko 1994, 91-92.)

 

3.3. Kulttuuri ja kieli

Kulttuuri on käsitteenä hyvin laaja ja sille on annettu satoja erilaisia määritelmiä. Kulttuurille on ominaista, että se ilmenee ihmisen elämässä ja toiminnoissa monin eri tavoin. Kulttuurin luonnetta voi tuoda esiin vertaamalla sitä jäävuoreen, jonka tavoin siitä vain murto-osa on suoraan näkyvissä. Näitä näkyviä osia ovat esimerkiksi ruoka, kieli, vaatetus ja käytöstavat. Suurin osa kulttuuriakin on kuitenkin näkymättömissä ja usein jopa edustajalleen tiedostamattomana. Tähän alueeseen kuuluvat mm. arvot, normit, uskomukset ja asenteet. (Salo-Lee 1996, 7.) (lähdeluetteloon)

Ihmisen toiminnoissa voidaan erottaa kolme eri tasoa. Kolmijakoa voi kuvata kolmion avulla, jossa kolmion alin, levein osa muodostaa universaalin tason, johon kuuluvat ihmisluonteeseen kuuluvat perusasiat, kuten kyky rakkauteen, vihaan ja tarpeeseen olla yhteydessä muiden ihmisten kanssa. Kolmion keskikohta kuvaa kulttuuria eli kollektiivista tasoa, joka on yhteinen tiettyihin ryhmiin kuuluville ihmisille. Kolmion ylin, kärkiosa on yksilöllinen taso, joka on jokaisella yksilöllä erilainen ja ainutkertainen. (Salo-Lee 1996, 9-10.)

Kulttuuriin nähdään kuuluviksi ne asiat, joita ihmiset ja kansat ovat oppineet historiansa aikana tekemään, arvostamaan, joihin he uskovat ja joista he nauttivat. Kulttuuri on siten opittu ja seuraaville sukupolville siirretty tapa ajatella, tuntea ja reagoida ja se merkitsee ihmisyhteisölle samaa kuin persoonallisuus yksilölle. Kulttuuri onkin tiettyyn yhteiskuntaan tai yhteisöön kuuluvien ihmisten elämäntapa kokonaisuudessaan. (Alitolppa-Niitamo 1993, 18-19.) (lähdeluetteloon)

Yhteisön kulttuurin arvot ja normit muodostavat perustan inhimilliselle käyttäytymiselle ja niistä luodaan myös säännöt ja mallit, joiden mukaan toimitaan. Näitä käyttäytymismalleja kutsutaan kulttuuristandardeiksi ja ne opitaan tiettyyn kulttuuriin kasvamisen myötä. Tiettyyn kulttuuriin kasvanut tulee tietoiseksi säätelevistä seikoista vasta, kun joku rikkoo niitä vastaan. Kieli on olennainen osa kulttuuria, mutta onnistuneessa viestinnässä ei pelkkä kielen systeemien hallinta riitä, vaan puhujan on tunnettava myös sitä taustaa, mikä ohjaa vieraan kulttuurin toimintaa. (Kaikkonen 1994, 97-98.) (lähdeluetteloon)

Äidinkielellä onkin erittäin tärkeä merkitys lapsen kokonaisvaltaiselle kehitykselle, sillä sen kautta opitaan tavat, normit ja kulttuuriyhteisön säännöt eli se antaa meille tavan katsoa maailmaa. Kieltä oppiessa oppimimiseen sisältyvät niin konnotaatioiden (mielleyhtymät, arvostukset), denotaatioiden (sanakirjan mukaiset merkitykset) kuin ei-kielellisten merkitystenkin tajuaminen. (Skutnabb-Kangas 1988, 34-38, 42-48.) (lähdeluetteloon) Mikäli lapsen äidinkielen taito jää puutteelliseksi, myös hänen toisena kielenä oppimansa kieli jää helposti pelkän pintasujuvuuden tasolle. Tämä merkitsee pahimmillaan sitä, ettei lapsi opi mitään kieltä samantasoisesti kuin vastaavat yksikieliset lapset. Tavoiteltaessa kaksikielisyyttä onkin lapselle taattava riittävät mahdollisuudet niin äidinkielensä kuin toisen opitun kielenkin kehittämiseen pintasujuvuuden tasolta ajattelukielen tasolle. (Skutnabb-Kangas 1988, 75, 82-85.)

Euroopan kansalliskielten ja kulttuurien toimikunnan mietinnössä maahanmuuttajien asemaa käsittellään kolmen periaatteen kautta. Ensimmäisen periaatteen mukaan maahanmuuttajien koulutus- ja kulttuuritarpeet on huomioitava ja niihin on osoitettava tarvittavat resurssit. Toiseksi lähtö- ja tulomaan on tehtävä yhteistyötä siten, että maahanmuuttajat voivat osallistua isäntämaan sosiaaliseen elämään, että heillä on mahdollisuudet sekä henkilökohtaiseen että ammatilliseen kehittymiseen ja että he voivat pitää yhteyttä lähtömaansa kulttuuriin. Lisäksi kolmantena periaatteena on pyrkimys sellaiseen kulttuurienväliseen vuorovaikutukseen, jossa maahanmuuttaja antaa myös oman kulttuuripanoksensa yhteiskunnalle. (Euroopan kansalliskielten ja kulttuurien toimikunnan mietintö 1991, 86-87.) (lähdeluetteloon)

Suomi on allekirjoittanut useita kansainvälisiä sopimuksia, joissa käsitellään ihmisten kulttuurisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Keskeisimpiä niistä ovat YK:n yleissopimukset, UNESCO:n piirin ja ILO:n sopimukset sekä ETYK-prosessissa syntyneet asiakirjat. K.J. Lång toteaa sopimusten luonteesta seuraavasti:

"Nämä oikeudellisesti velvoittavat ihmisoikeussopimukset koskevat kaikkia ihmisiä, jotka asuvat Suomen oikeudenkäytön piirissä. Niiden velvoittavuus ei rajoitu esim. vain Suomen kansalaisiin." (Lång 1992, 7.) (lähdeluetteloon)

Kansainvälisten sopimusten ja Suomen oikeusjärjestyksen lähtökohta on, ettei ole olemassa mitään yhtenäiskulttuuria, johon kaikkien tulisi assimiloitua vaan olemassa on jonkinlainen oikeudellinen perusrakenne, johon kaikki integroituvat oman identiteettinsä mukaisesti. Erityisesti ETYK-asiakirjoissa on kiinnitetty huomiota vähemmistöihin ja kaikkien ihmisten oikeuteen etniseen, kulttuuriseen, kielelliseen ja uskonnolliseen identiteettiin. Kulttuurisia oikeuksia käsiteltäessä on lähtökohtana ollut itsemääräysoikeus, joka halutaan antaa myös vähemmistöille. Vähemmistöjen osalta oikeus omaan kulttuuriin merkitsee erityisesti yhdenvartaisuuden korostumista, jonka mukaan kaikki Suomessa asuvat ihmiset ovat lain edessä sekä yhdenvertaisia että oikeutettuja yhtäläiseen lain suojaan. Itsemääräämisoikeuden ohella oikeuteen omaan kulttuuriin kuuluu myös suvaitsevaisuuden vaatimus, jota valtiovallan tulee eri toimenpitein tukea. (Lång 1992, 8-10.)

Kulttuurisiin oikeuksiin ja identiteettiin kuuluvat vähemmistön jäsenen oikeus oman kielen ja historian oppimiseen kuten myös oikeus asioida omalla kielellä. Yhteiskunnalla on velvollisuus järjestää riittävät tulkkipalvelut ja tarpeellinen informaatio yhteiskunnan toiminnasta niille, jotka eivä hallitse maan valtakieltä. Julkisen vallan katsotaan olevan vastuussa myös kulttuurisen luomisen edistämisestä sekä kulttuuriperinnön vaalimisesta ja turvaamisesta. (Lång 1992, 11-12.)

Edellä esitetyt oikeudet ja velvollisuudet ovat olemassa, mutta niiden noudattaminen on eri asia. Valtion harjoittaman kielipolitiikan merkitys onkin vähemmistöjen yhteiskunnallisen aseman kannalta hyvin merkittävää, sillä jos vähemmistö ei hallitse enemmistön kieltä se aiheuttaa vähemmistölle sekä taloudellisia että sosiaalisia vaikeuksia. Kieliä voidaan tukea kielipolitiikan keinoin, mutta erityisesti kielen julkisella tunnustamisella on merkitystä. Suhtautumistavat vähemmistökieleen vaihtelevat:

1) Täysin kielteisen suhtautumisen pyrkimyksenä on kielen tappaminen (esim. Turkin kurdit).

2) Pakkosulauttamisen avulla vähemmistöt psyykkisesti sulautetaan enemmistöön (esim. suhtautuminen saamelaisiin ainakin1960-luvulle asti).

3) Välinpitämättömyyspolitiikan kautta vähemmistöt marginalisoituvat (esim. romanit).

4) Valtion tuen avulla pyritään säilyttämään eri etnisten ryhmien kieliä ja kulttuureja.

5) Viralliseksi kieleksi hyväksyminen (suomenruotsalaiset). (Toivanen 1995, 7-8.) (lähdeluetteloon)

Julkituoduissa integraatio-lausumissa korostetaan äidinkielen ja kulttuuritaustan säilyttämisen merkitystä maahanmuuttajien kotoutumisen onnistumiselle. Huomion kiinnittäminen sekä tuen antaminen kieli- ja kulttuuritaustaa ylläpitävään toimintaan onkin keino ehkäistä etnisiä vähemmistöjä yhtäältä joko sulautumasta tai toisaalta syrjäytymästä suhteessaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

3.4. Vähemmistöpolitiikka

Erik Allardtin tutkimukseen suomenruotsalaisista (Allardt & Starck 1981) sisältyy yleinen kansallis-alueellisia vähemmistöjä koskeva osa, jossa esitellään vähemmistöihin liityviä kieli- ja kulttuurikysymyksiä. Allardt toteaa etnisyyden elpymisen ja etnisten ryhmien aktivoitumisen 1960-1970-luvuilla olleen yllättävä ilmiö tutkijoille. Erityisesti teollisuusmaiden kohdalla ei etnisyyttä oltu enää pidetty yhteiskuntaan merkittävästi vaikuttavana tekijänä. (Allardt & Starck 1981, 15-17.) Allardt keskittyy tutkimuksessaan alueellisiin vähemmistöihin, eikä tuo esiin uusia vähemmistöjä eli siirtolaisuuden / maahanmuuton / pakolaisuuden mukanaantuomia ryhmiä. Kuitenkin nämä ryhmät (kansallis-alueelliset ja uudet maahanmuuttajat) yhdessä ovat asettaneet tarpeen erityisen vähemmistöjä koskevan politiikan luontiin.

Yhteiskunnalla on tarve säädellä rajojensa sisäpuolella olevien ryhmien keskinäisiä suhteita eri tavoin, kuten lakien, asetusten, periaatejulistusten tai varojenjaon kautta. Sellaisia säätelypyrkimyksiä, jotka kohdistuvat nimenomaa enemmistön ja vähemmistön (vähemmistöjen) suhteisiin kutsutaankin vähemmistöpolitiikaksi. (Liebkind 1988, 31-32.) (lähdeluetteloon)

Karmela Liebkind erottaa vähemmistöpolitiikassa viisi erilaista suuntausta, joilla enemmistön ja vähemmistön suhdetta säädellään:

1) Syrjintäpolitiikkaa harjoittavassa yhteiskunnassa vähemmistöjä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti viranomaisten, kuten tuomioistuimen tai koululaitoksen taholta. Politiikka ei anna vähemmistölle oikeuksia ja se johtaa vähemmistön alistettuun asemaan.

2) Kielteisen eristämisen politiikassa vähemmistö erotetaan enemmistöstä omille asuinalueille, kouluihin jne. Vähitellen tämä johtaa syrjintäpolitiikkaan.

3) Myönteinen (pluralistinen) eristäminen pyrkii säilyttämään vähemmistökulttuurin rinnakkain enemmistökulttuurin kanssa. Kielellistä ja sosiaalista yhtenäisyyttä edesautetaan antamalla vähemmistölle omia kouluja, yhdistyksiä, lehtiä jne.

4) Akkulturaatiopolitiikkaa harjoittavassa yhteiskunnassa enemmistö yrittää eri yhteiskunnallisten laitosten kautta johdattaa vähemmistön jäseniä omaksumaan enemmistön arvoja, kieltä, tapoja ja muita enemmistökulttuuriin liittyviä piirteitä.

5) Assimilaatio- eli sulauttamispolitiikan pyrkimyksenä on vähentää vähemmistön kansallistunnetta ja solidaarisuutta omaa ryhmää kohtaan ja suunnata näitä tuntemuksia enemmistöön päin. Tavoite on irrottaa vähemmistön jäsen kokonaan omasta ryhmästään ja kulttuuripiiristään ja tehdä hänestä enemmistökulttuurin edustaja. (Liebkind 1988, 32-33.)

Määrällisesti suurissa maahanmuuttajamaissa, kuten Iso-Britanniassa ja Ranskassa on vähemmistöpolitiikkaa tehty jo useita vuosikymmeniä. Ruotsissa valtiovalta antoi ensimmäistä kertaa suuntaviivoja maahanmuuttopolitiikalle (invandrarpolitik) 1968, josta lähtien vähemmistöpolitiikka on ollut osa hallitusohjelmaa. Ruotsissa on myös vuodesta 1969 lähtien tehty tutkimuksia ruotsalaisesta asenneilmapiiristä maahanmuuttajia kohtaan. Tutkimuksia on myös hyödynnetty yhteiskunnan pitämisessä suvaitsevana uusia ryhmiä kohtaan. (Westin 1993, 54-58.) (lähdeluetteloon)

Suomessa ei vastaavaa vähemmistöjä koskevaa kokonaisvaltaista politiikkaa ole vielä olemassa. Lainsäädännössä vähemmistöjä käsitellään eri asiayhteyksissä, kuten ulkomaalaislaissa, mutta virallista hallituksen ja eduskunnan laatimaa ja hyväksymää poliittista ohjelmaa asiasta ei ole annettu. Hallituksen keskeisenä ulkomaalaispoliittisena asiakirjana voitaneen Tapio Kuosman (1993, 46.)  (lähdeluetteloon) mukaan pitää 2.9.1992 julkistettua asiakirjaa "Hallituksen ulkomaalaispoliittinen linja".

Tässä yhteydessä on syytä tuoda jälleen esiin asiaa käsittelevien eri käsitteiden moninaisuus. Vähemmistöpolitiikkaa voinee pitää käsitteistä sisällöltään laajimpana ja se koskee myös vähemmistön ja enemmistön välistä suhdetta. Sen sijaan käsitteet ulkomaalaispolitiikka, siirtolaisuuspolitiikka, pakolaispolitiikka jne. ovat sisällöltään suppeampia ja asiayhteydestä riippuen niiden sisältö vaihtelee. Komiteanmietintö 1988:4 on nimeltään "Suomen maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikka", Komiteanmietintö 1994:5 puolestaan "Suomen pakolais- ja siirtolaispolitiikan perusteet" ja uusin asiaa käsittelevä toimikunta kantaa Maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen toimikunta-nimeä. Vaikka nimet ovat monet käsitellään julkaisuissa samoja aihesisältöjä.

Risto Laakkonen käyttää "siirtolaispolitiikkaa" ja hänen mukaansa siirtolaispolitiikka käsittää maahanmuutto-, maastamuutto-, paluumuutto- ja lupapolitiikan sekä maahanmuuttajien kohteluun liittyvät asiat. Siirtolaispolitiikka on Laakkosen mukaan varsin uusi politiikan lohko Suomessa ja luonteeltaan se on sektorien- ja hallinnonalojenvälistä (tästä johtunee osaksi myös käytettyjen käsitteiden runsaus ja vakiintumattomuus6). Lisäksi siihen liittyy sekä kansainvälinen että kahdenvälinen ulottuvuus eli menestyksellisesti sitä ei voi vain kansallisesti harjoittaa. (Laakkonen 1994b, 19; Laakkonen 1994c, 12.) (lähdeluetteloon)

Käsiterunsautta voinee pitää positiivisena merkkinä siinä mielessä, että asioita tutkitaan eri tahoilla eli asia on Suomen kannalta ajankohtainen. Vuonna 1994 ilmestynyt Pakolais- ja siirtolaisasiain neuvottelukunnan (PAKSI) mietintö käsittelee Suomen pakolais-ja siirtolaispolitiikan suuntaviivoja ja periaatteita. Mietinnössä toimikunta esittää valtioneuvostolle, että tämän

"...tulisi antaa eduskunnalle määräajoin pakolais- ja siirtolaispoliittinen selonteko. Selontekomenettely lisäisi päätöksentekijöiden vastuuta ja vahvistaisi eduskunnassa puolueiden kiinnostusta ja osaamista pakolais- ja siirtolaisuusasioissa." (Pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunta 1994, 31.) (lähdeluetteloon)

Askel eteenpäin onkin otettu ja vuonna 1996 perustettu Maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen toimikunta antoi hallitukselle tammikuussa 1997 mietintönsä "Hallittu maahanmuutto ja tehokas kotoutuminen: ehdotus hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittiseksi ohjelmaksi".

Mietinnön käytyä lausuntokierroksella aletaan siitä tehdä lakiesitystä, jonka ohessa myös ulkomaalaislaki uusitaan. Helsingin Sanomien (27.2.1997) mukaan hallituksen esitykset oli tarkoitus saada eduskuntaan kevään 1997 aikana, mutta vielä syksyllä 1997 hallitus ei ollut antanut esitystään eduskunnalle.

 

3.5. Monikulttuurisuus

Monikulttuurisuus on käsite, jota on Suomessa alettu käyttää aktiivisemmin vasta 1990-luvulla. Sisällöltään se on vakiintumaton ja eri yhteyksissä sen merkitys vaihtelee. Yksinkertaisimmillaan monikulttuurisuuden nähdään merkitsevän sitä, että maassa asuu suomalaisten lisäksi muita etnisiä ryhmiä, kuten esimerkiksi venäläisiä, virolaisia, bosnialaisia ja somaleja. Tämä käsitys kuitenkin sisältää vain pintatason, ei käsitteen syvempiä merkityksiä. Monikulttuurisuuden näkeminen yksinkertaistettuna pintatasona saattaa johtua osin sen käytön nopeasti yleistyneestä ja runsaasta käytöstä viime vuosien aikana. On ollut muotia puhua monikulttuurisesta Suomesta, monikulttuurisesta koulusta jne.

Monikulttuurisuuden syvempien merkitysten esittely ja käsittely yhteiskunnassa vallitsevana eri kulttuurien tasa-arvoisena olemassaolona on kuitenkin jäänyt vähemmälle. Tällä syvemmällä käsitteen tasolla Suomen kohdalla ei monikulttuurisuudesta muuna kuin tavoitteena voitaisi puhuakaan. Paljosta kirjoittelusta on kuitenkin se hyöty, että monikulttuurisuutta on käsitelty pääosin positiivisena asiana; se on nähty hyvänä ja rikastuttavana piirteenä yhteiskunnassa. Koska monikulttuurisuus kuitenkin pääosin on omaksuttu pintatasolla, käyttävät useat alan tutkijat monikulttuurisuuden asemesta termejä "kulttuurienvälinen kohtaaminen" tai "kulttuurienvälinen viestintä" tai yksinkertaisesti "kulttuurien kohtaaminen". Kuitenkin myös näiden termien käyttö luo omat hankaluutensa, jotka liittyvät "kulttuuri"-sanan monimerkityksellisyyteen. Tällöin itse ydin eli etnisyyden ja erilaisuuden huomioiminen kulttuurien välillä jää helposti huomioimatta.

Monikulttuurisuus on asia, jonka tulisi limittyä halki koko yhteiskunnan. Monikulttuurisuuden tulisi ilmetä siten, että sekä valtaväestön että vähemmistöjen kulttuurit huomioitaisiin tasa-arvoisina. Suhteen tulisi olla molemminsuuntainen: sekä enemmistö että toisaalta vähemmistö ovat valmiit toistensa aktiiviseen huomioonottamiseen (Lumiaro 1995, 32). (lähdeluetteloon) Syvän tason monikulttuurisuus merkitsisi siten enemmän kuin pelkkä integraatio, joka ensisijassa merkitsee yhdensuuntaista valtayhteisön vähemmistöille antamaa demokraattista sopeutumismallia. Monikulttuurisuus tässä mielessä merkitsisikin yhteiskunnan perustaviin rakenteisiin puuttumista, jolloin kulttuuripluralistiset ajattelu- ja toimintatavat muuttuisivat strukturalistisempaan suuntaan.

Suhtautuminen maahanmuuttoon, noudatettuun vähemmistöpolitiikan malliin, integraatiopyrkimyksiin tai monikulttuurisuuteen on riippuvaista asenteista. Magdaleena Jaakkola on tutkinut viime vuosikymmeninä Suomen maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. 1990-luvun kuluessa tutkimukset osoittavat selkeästi suomalaisten asenteiden ulkomaalaisia ja maahanmuuttoa kohtaan kiristyneen. Uusia maahanmuuttajia Suomeen halutaan vähemmän ja täällä jo oleville ei haluta turvata samantasoista elintasoa kuin suomalaisille. Myöskään poliittista valtaa, lähinnä äänioikeutta, ei ulkomaalaisille olla valmiita antamaan. Tosiasiallisen tasa-arvon ja hyvinvoinnin saavuttamien vaatisi myönteistä erityiskohtelua (vrt kulttuuripluralistinen lähestymistapa), mutta suomalaiset eivät ole valmiita edes muodolliseen tasa-arvoon. Myönteisimmin suomalaiset suhtautuvat kielellisten oikeuksien antamiseen eli ulkomaalaisten äidinkielistä opetusta kannatetaan. Jaakkola 1995, 95-97.) (lähdeluetteloon)

Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuminen vaatiikin erityishuomion kiinnittämistä asenteisiin. Esimerkiksi kansainväliset EU:n kampanjat muukalaisvihaa ja rasismia vastaan eivät kuitenkaan ole toimineet Suomessa järin hyvin. Asennekasvatus on pitkän aikavälin toimintaa ja vaatii onnistuakseen yhteiskunnan eri tahoilta tulevaa tukea. Tämän hetken virallinen Suomi ei kuitenkaan puutu vähemmistöasioihin, vaan linjana on ollut vaikeneminen.

Viralliselta taholtakin - tässä esimerkissä Uudenmaan lääninhallituksen ja Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien taholta - on asenneasiaa käsitelty. Tahot toteuttivat vuoden 1996 aikana projektin, jonka tarkoituksena oli lisätä julkisen sektorin työntekijöiden tietoa ja tiedostamista sekä taitoa ehkäistä etnisestä alkuperästä johtuvaa syrjintää. Projektin anti kerättiin raportiksi "CARP - rasismia vastaan pääkaupunkiseudulla" (Iduozee & Laaksonen & Liinasuo 1996). (lähdeluetteloon)

3.6. Helsingin kaupunki

1550 perustetun Helsingin historiaan ovat osana kuuluneet aina myös ulkomaalaiset. Kuuluminen ensin Ruotsin ja 1809 lähtien Venäjän alaisuuteen toi maahan vallanpitäjien hallintokoneiston ohella myös muuta väestöä, kuten sotilaita, kauppiaita ja käsityöläisiä. Venäjään liittämisen myötä Suomeen syntyivät mm. juutalais- ja tataariyhteisöt ja maahan muutti myös Baltian saksalaisia ja puolalaisia. Myös muualta Euroopasta, kuten Saksasta, Ruotsista ja Sveitsistä tuli väkeä eri alojen yrittäjiksi Suomeen. Näistä eri maista tulleista ulkomaalaisista (esim. Stockmann, Paulig, Engel, Fazer, Sinebrychoff) on ajan myötä tullut olennainen osa Helsinkiä. (Helminen 1997, 1.) (lähdeluetteloon)

 

3.6.1. Helsingin seudun väestö

Helsinkiä tarkasteltaessa on huomioitava, että sen asema maan pääkaupunkina sekä olennaisena osana laajempia alueita - sekä pääkaupunkiseutua (Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa) että Helsingin seutua7 - vaatii asioiden tarkastelua myös laajemmasta näkökulmasta. Toimivat liikenneyhteydet tuovat Helsinkiin päivittäin tuhansia ihmisiä muista talousalueen kunnista sekä työhön, koulutukseen että palveltaviksi.

Helsingin seudun väestö oli vuodenvaihteessa 1995/1996 yhteensä 1 120 593 henkeä, joista pääkaupunkiseudulla asui 891 056 (Helsingin seutu tilastoina 1996, 23).   Helsingin kaupungin tietokeskuksen uuden julkaisun mukaan vuodenvaihteessa 1996/1997 Helsingissä asui vakituisesti n 532 053 henkeä eli asukasluku kasvoi viimeisen vuoden aikana noin 7000:lla (Helsingin väestö vuodenvaihteessa 1996/97 ja väestönmuutokset vuonna 1996; 1997, 8). (lähdeluetteloon) Väestönkasvu muodostui lähinnä muuttovoitosta; vajaa 6000 kotimaista ja noin 1000 ulkomaista muuttoa Helsinkiin. Verrattuna edellisvuosiin on ulkomailta muutettu vähemmän, mutta sen sijaan ulkomaille muutot ovat määrällisesti kasvaneet viime vuosien tapaan. (Ennakkoarvio Helsingin väkiluvusta vuodenvaihteessa 1996/1997 1997, 1.) (lähdeluetteloon) Helsingin väestönkasvun ennustetaan jatkuvan ja asukasluvun on arvioitu olevan vuonna 2005 noin 560 000 henkeä. Pakolaisten ja muiden ulkomaalaisryhmien maahanmuuton ennustaminen on epävarmaa. Todennäköistä kuitenkin on, että jatkossakin suuri osa maahanmuuttajista sijoittuu pääkaupunkiseudulle. Erityisesti pääkaupunkiseudulle houkuttelevat vähemmistöille tarkoitetut palvelut sekä pääkaupunkiseudulle muodostuneet ulkomaalaisyhteisöt. Väestöennusteen mukaan ulkomaalaistaustaisen väestön osuus asukkaista kasvaa noin seitsemään psosenttiin vuoteen 2005 mennessä. (Helsingin väestöennuste 1997, 13.) (lähdeluetteloon)

3.6.2. Ulkomaalaistaustainen väestö

Vuodenvaihteessa 1996/1997 Helsingin 532 053:stä asukkaasta 472 537 (88,8%) oli äidinkieleltään suomenkielisiä ja ruotsia äidinkielenään puhui 36 596 (6,9%). Muita kieliä äidinkielenään puhuvia oli 22 920 (4,3%). Suurimmat äidinkielenään vierasta kieltä puhuvien ryhmät olivat:

äidinkieli       lukumäärä
__________ ____________
venäjä 6031
viro 3035
somali 2036
englanti 1969
arabia 1075
kiina      939
saksa 692
turkki 638
espanja 572
vietnam 523
ranska 500
serbokroatia 318
kurdi        297
puola 274
thai           251
italia        215
japani 204

(Lähde: Helsingin väestö vuodenvaihteessa 1996/97 ja väestönmuutokset vuonna 1996; 1997, 115-116.)

Kansalaisuudeltaan helsinkiläiset olivat 96,0%:sti suomalaisia (504 002) ja ulkomaiden kansalaisia Helsingissä asui 4,0% (21 029). On syytä huomauttaa, että eri tilastoissa kuvataan eri asioita ja johtopäätöksiä tehtäessä on oltava tarkkana. Esimerkiksi: Helsingissä asuu 28 177 ulkomaalaistaustaista ihmistä, mutta ulkomaan kansalaisia on vain 21 029; äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia puhuu 21 659. Äidinkielen kohdalla virheellisyyttä voi esiintyä monesta syystä. Erityisesti Suomessa syntyneiden toisen polven maahanmuuttajien kohdalla voi väestörekisterissä äidinkielenä olla suomi, vaikka todellisuudessa se on jokin muu (Hautaniemi & Pitkänen 1996, 6). (lähdeluetteloon) Äidinkieleksi on saatettu ilmoittaa maahanmuutettaessa myös jokin koulukielenä opittu suuri kieli (englanti, ranska), jos oma äidinkieli on koettu kovin pieneksi ja tuntemattomaksi. Mahdollisesti tunnetumman kielen on nähdään antavan myös paremmat mahdollisuudet selviytyä uudessa maassa.

 

3.6.3. Helsingin ulkomaalaispolitiikka

Helsingin kaupungin johtajistotoimikunta asetti keväällä 1991 työryhmän valmistelemaan ehdotusta kaupungin ulkomaalaispolitiikan perusteiksi. Ulkomaalaisasiain työryhmän raportti "Helsingin ulkomaalaispolitiikka - perusteet ja käytäntö" valmistui syksyllä 1991. Raportissa työryhmä esittelee kolme ehdotusta, joista ensimmäisessä julkituodaan Helsingin ulkomaalaispolitiikan perusteet ja tavoitteet:

"Helsingin kaupungin ulkomaalaispolitiikan tavoitteena on mahdollistaa kaupungin muuttuminen kansainväliseksi, monikulttuuriseksi pääkaupungiksi, jossa ulkomaalaisilla on tasavertaiset oikeudet kunnan palveluiden käyttöön sekä mahdollisuus integroitua Helsinkiin oman kieli- ja kultuuritaustansa säilyttäen" (Ulkomaalaisasiain työryhmä 1991, 4). (lähdeluetteloon)

Toinen ehdotus on, että eri hallintokuntien edustajista perustetaan ulkomaalaisasiain neuvottelukunta, joka tavallaan jatkaisi ulkomaalaisasiain työryhmän aloittamaa työtä. Kolmas ehdotus on ulkomaalaisasain yksikön perustaminen sosiaaliviraston yhteispalveluosastolle. (Ulkomaalaisasiain työryhmä 1991, 4.) Ainakin kaksi jälkimmäistä ehdotusta ovat toteutuneet konkreettisesti, mutta sen sijaan politiikan perusteiden toteutumisen arviointi on hankalampaa.

Helsingin kaupunginvaltuusto pyysi syksyllä 1994 kokonaisselvitystä Helsingin kaupungin ulkomaalais- ja pakolaispolitiikasta ja hallintokuntien edustajista8 koottu ulkomaalaisasiain neuvottelukunta laati raportin "Helsingin ulkomaalaispolitiikka" vuonna 1995. Neuvottelukunta toteaa edeltäjänsä linjauksen ulkomaalaispolitiikan perusteiden ja tavoitteiden (ks. edellä oleva siteerattu kappale) kannalta edelleen pätevän ja jatkaa saman linjan noudattamista.

Helsingin ulkomaalaispolitiikan perustan muodostavat ulkomaalaisten määrän kasvu 1990-luvulla, Helsingin kansainvälistämisstrategian luominen (14.9.1994), Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja kansainväliset velvoitteet ( mm. Euroopan neuvoston ihmisoikeus-sopimus, Geneven pakolaispolitiikkaa koskeva yleissopimus). Raportissa neuvottelukunta määrittelee ulkomaalaisen henkilöksi, joka ei ole Suomen kansalainen ja helsinkiläiseksi ulkomaalainen rekisteröidään silloin, kun hänellä on voimassa oleva oleskelulupa ja aikomus periaatteessa asua Helsingissä vähintään yksi vuosi. (Ulkomaalaisasiain neuvottelukunta 1995, 9.)

Kaupunginhallitus muutti ulkomaalaisasiain neuvottelukunnan pysyväluonteiseksi 1995 ja sille annettiin seuraavat tehtävät:

Ulkomaalaispolitiikan painopisteitä ovat ulkomaalaisten vastaanotto, ulkomaalaisten integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan sekä ulkomaalaisten oman kieli- ja kulttuuritaustan säilyminen. Palveluiden järjestäminen ulkomaalaisille tukeutuu tasavertaisuuden periaatteeseen ja sen lähtökohta on peruspalveluiden käyttö. Peruspalveluja kuitenkin tuetaan maahanmuuhon alkuvaiheessa esimerkiksi tiedottamalla, ohjaamalla ja kouluttamalla. Maahanmuuttajien palveluiden järjestämisessä on kaupungin henkilöstöllä tärkeä rooli ja henkilöstön tulee osata yhdistää ammattitaitoonsa kyky kulttuurienväliseen kohtaamiseen. (Ulkomaalaisasiain neuvottelukunta 1995, 4, 18.)

 

3.6.4. Kaupungin virastot

Helsingin kaupungin eri hallintokunnat ja virastot ovat ainakin käytännön tasolla kohdanneet maahanmuuttajien muodostaman uuden, heterogeenisen ja kasvavan asiakasryhmän. Tässä työssä ei ole mahdollisuutta paneutua eri virastoihin, mutta kartoittaessani Helsingin tietokeskuksen kirjastosta löytyvää eri virastojen julkaisemaa materiaalia, joka koski ulkomaalaisia, pakolaisia ja maahanmuuttajia, anti jäi yllättävän vähäiseksi. Saattaa olla, että maahanmuuttaja-aiheeseen liittyvä materiaali on virastoissa lähinnä käytännön toimintaohjeina, sillä varsinaisia selvityksiä tai tutkimuksia aiheesta on julkaistu vain vähän. Ainoastaan opetusvirasto ja tietokeskus ovat julkaisseet useampia maahanmuuttajia / maahanmuuttajuutta koskevia raportteja. Erityisesti kannattaa mainita Paula Hirstiö-Snellmanin tietokeskuksen sarjassa julkaistu tutkimus "Maahanmuuttajat Helsingin seudulla: islamilaisista maista ja entisestä Neuvostoliitosta muuttaneiden selviytyminen". Vuonna 1994 ilmestynyt tutkimus paneutuu maahanmuuttajien arkipäivään eli heidän toimintavalmiuksiinsa ja elämänhallintaansa.

Ulkomaalaisasiain neuvottelukunnan tehtäväksi annettu hallintokuntien välinen koordinointi ja ohjaaminen sekä ulkomaalaisten olosuhteiden seuranta vaatisi myös selvitys- ja tutkimustyön tekemistä. Ainakaan kovin näkyvästi tähän ei ole neuvottelukunnassa tai hallintokunnissa pyritty.

Miellyttävä poikkeus toiminnasta, jossa sekä itse käytännön toiminta että sen tutkimuksellinen lähestyminen ovat mukana on Helsingin nuorisoasiainkeskukseen perustettu Mamu eli maahanmuuttajaryhmä. Se koostuu kaupungin eri alueiden maahanmuuttaja-asioista kiinnostuneista nuorisotyöntekijöistä, jotka toimivat alueidensa yhdyshenkilöinä sekä järjestöedustajista. Tehtäväksi ryhmälle on annettu nuorisoasiainkeskuksen oman ulkomaalaispoliittisen ohjelman laatiminen. Mamu-ryhmä on julkaissut myös raportin "Monikulttuurinen nuorisotyö Helsingissä" (1996). Raportti esittelee maahanmuuttajanuoria nuorisotalojen asiakkaina sekä esittää toimintaperiaatteita ja ehdotuksia monikulttuurisen nuorisotyön jatkamiseksi ja kehittämiseksi.

Toivottavasti vastaavia selvityksiä tai tutkimuksia on vireillä myös muissa virastoissa, sillä millään alalla ei pelkkä käytännön työn tekeminen riitä, vaan toiminnan jatkaminen ja sen kehittäminen vaativat myös tutkimusta.

2Lähdeteos: Seurujärvi-Kari er. al. 1995, 101. Takaisin tekstiin

3Lähdeteos: Grönfors 1995, 147.Takaisin tekstiin

4Juutalaisten, tataarien ja vanhan venäläisen väestön lukujen lähdeteos: Dahlgren et. al. 1996, 94-95.
Takaisin tekstiin

5Kursivoitu lähdeteoksen mukaan Takaisin tekstiin

6 Tekijän huomautus Takaisin tekstiin

7 Muodostuu 12 kunnasta: Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa, Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Nurmijärvi, Sipoo, Tuusula, Vihti.Takaisin tekstiin

8 Neuvottelukuntaaan kuuluu edustajat sosiaalivirastosta (puheenjohtaja), terveysvirastosta, opetusvirastosta, kiinteistövirastosta, kulttuuriasiainkeskuksesta, nuorisoasiainkeskuksesta, kaupunginkirjastosta, työväenopistosta sekä kaupunginkanslian yleiseltä osastolta ja talous- ja suunnitteluvirastosta. Takaisin tekstiin


taina.iduozee@lib.hel.fi